Voiko uupumisesta toipua?

with Ei kommentteja

Uupumisesta kirjoitetaan tällä hetkellä paljon. Jutuissa kerrotaan mistä voi tunnistaa uupumisen oireet ja miten uupumisen tilaa voi lähteä korjaamaan. Uupumisen tunnistaminen ei ole aina helppoa, koska jokainen kokee uupumisen omalla tavallaan. Tässä blogissa kerron mistä minä tunnistin, että kaikki ei ole enää ok ja minkälaisia keinoja olen käyttänyt toipumiseen.

Uuvuin vuonna 2013 erään ison projektin seurauksena. Teimme hurjasti ylitöitä ja uuden tehtävän haltuun otto oli vaativaa ja täysin erilaista kuin aiemmat tehtävämme. Tiimiltämme vaadittiin uudenlaisia toimintatapoja. Projektin yhteydessä nousin esimieheksi osalle tiimistämme. Olin toiminut aiemmin esimiehenä, joten homma oli sinällään tuttua ja mieluisa tehtävä. Nämä palaset yhdessä alkoivat uuvuttamaan minua. Yhtään ei auttanut, että yritin tehdä työni samalla tehokkuudella kuin aiemmin. Pyrin tässäkin täydellisyyteen. Projektin lähestyessä loppua, aloin huomata, että kaikki minussa ei ole ok.

En palautunut viikonloppuisin, heräilin keskellä yötä, projekti pyöri koko ajan mielessä. Olin aamusta iltaan töissä. Olin koko ajan ylivirittyneessä tilassa, kehoni kävi kierroksilla. Jossain vaiheessa muistan ajatelleeni, että työtehtäväni on muuttumassa sellaiseen suuntaan, että en enää kokenut sitä omakseni. Muistan hetken vieläkin oikein hyvin. Välittömästi ajattelin, että nyt täytyy vain jaksaa, projektihan loppuu kohta. Projekti loppui, mutta oloni ei kohentunut. Ylityöt jatkuivat ja tekemistä riitti enemmän kuin jaksoin tehdä. En ymmärtänyt, että projektin jälkeen vasta työt alkavat. Olin polttanut voimavarani jo loppuun ennen kuin projekti päättyi. Silloin putosin mustaan aukkoon. En nähnyt enää valoa tunnelin päässä. Minusta tuntui, ettei työ muutu koskaan paremmaksi. Esimieheni yritti valaa minuun toivoa, mutta hyvää tarkoittavat sanat katosivat mustaan aukkoon. Minussa ei ollut enää toivoa. Oli pelottavaa, kun toivo katosi. Aloin olla jo todella herkillä. Itkeskelin töissä ja pienimmätkin asiat saivat minut ärtyneeksi tai suuttumaan. Silloin tajusin, että nyt ei kaikki ole ok. Mietin lääkäriin menoa pitkään. Hävetti myöntää, että en jaksa. Minä, joka olen aina pärjännyt ja ollut niin reipas. Kuinka minulle voi käydä näin. Ensiksi sain yhden viikon sairaslomaa, jonka jälkeen sain ajan omalle työterveyslääkärille. Olin yhteensä 3 viikkoa sairaslomalla, siis 3 viikkoa vaikka olin aivan loppu. Häpeä esti minua ottamasta enempää sairaslomaa. En sitä silloin tietenkään tunnistanut, mutta näin jälkeenpäin ymmärrän, että en myöntänyt itselleni, että olen oikeasti totaalisen loppu. Eihän ihminen voi olla väsyä yhdestä pienestä projektista. Niin minä ajattelin.

Töihin paluu 3 viikon sairasloman jälkeen ei ollut helppoa. Koin, että minun odotetaan tekevän täydellä teholla töitä, koska olen levännyt. En tiedä odottiko oikeasti kukaan vai oliko tämä minun oma vaatimukseni itselleni. Toipumisesta tuli raskasta, en oikeasti ollut työkuntoinen. En myöskään osannut laskea odotuksia itseäni kohtaan alemmaksi. Yritin tehdä töitä yhtä tehokkaasti kuin ennen sairaslomaa. No ei onnistunut, kuten arvaattekin. Päätin kuitenkin, että ylitöitä en enää tee ja se onnekseni sopi työnantajalleni. Tiedän, ettei kaikki ole tämän suhteen näin onnekkaita. Pikkuhiljaa aloin miettiä tapaani tehdä töitä. Tajusin, että työnkuvamme oli muuttunut niin paljon, että minä eikä tiimini voitu jatkaa työntekoa kuten aiemmin. Vanhasta tavasta toimia tuli liian raskasta. Oli mietittävä uusia tapoja työskennellä. Halusin myös ymmärtää mikä minut ajoi uupumukseen. Päätin, etten enää koskaan uuvu, koska oloni oli niin kauhea.

 

Mistä sitten sain apua uupumukseeni?

Kävin psykologin juttusilla uupumuksen alkuvaiheessa ja samaan aikaan minulla oli mahdollisuus saada sparrausta ulkopuoliselta valmentajalta erään kurssin yhteydessä. Näiden lisäksi olin vielä mentorointiohjelmassa mukana ja sain myös siitä tukea tilanteeseeni. Olen ikuisesti kiitollinen tälle valmentajalle, jonka kanssa koin keskustelut antoisiksi. Hän todella kuunteli ja osasi sanoa juuri ne sanat, jotka tarvitsin siinä tilanteessa. Myös nämä muut henkilöt auttoivat omalla laillaan. Toipumiseni alkoi.

Uupumukseni aiheutti kehooni todellisen stressitilan. Siinä ei toiminut enää mikään. Aineenvaihdunta lakkasi kokonaan. En enää edes hikoillut. Minulla todettiinkin tulehdus kilpirauhasessa. Minulla oli vajaatoiminnan oireet, vaikka arvoni eivät sitä puoltaneetkaan. Kokeilin myös lääkitystä, mutta silloin ilmaantui liikatoiminnan oireet. Tein muutoksia ruokavaliooni, mutta en halunnut noudattaa mitään tiettyä. Yritin kuunnella mitä kehoni oli vailla. Alkuun se ei ollut helppoa, koska kehoni oli lakannut toimimasta ja minulla ei ollut minkäänlaista yhteyttä kehooni. Olen aina aistinut herkästi kehoni tilan, mutta nyt en tiennyt mitä kehoni tarvitsi. Liikunnasta luovuin kokonaan. En yksinkertaisesti kyennyt edes kävelemään. Usein uupuneelle annetaan ohjeeksi liikunta, mutta kun uupuminen on pahimmillaan, ei liikunnasta ole hyötyä. Se ei laske stressitilaa alemmaksi, päinvastoin pienikin rasitus voi olla liikaa kuormittuneelle keholle. Suosittelenkin enemmin tällaisessa tilanteessa kehollisia hoitoja, jotka purkavat kehon stressitilaa lempeästi ilman rasitusta. Löysin tässä vaiheessa tunnevyöhyketerapian, jossa kävin vajaa vuoden verran. Sen jälkeen aloin käymään intuitiivisessa energiahoidossa, jossa käyn edelleen. Intuitiivisessa energiahoidossa olen saanut purettua todella syvältä kehoni stressitilaa. Olen oppinut ymmärtämään itseäni paremmin. Olen myös uskaltanut kohdata kipeitä tunteita, jotka ovat olleet syitä uupumukselleni.

 

Mikä minut johdatti uupumiseen?

Muutama vuosi sairastumisen jälkeen, ymmärsin, että en voi jäädä työpaikkaan, jossa olin sairastunut. Ristiriita sisäisen ja ulkoisen maailman kanssa oli liian suuri. Irtisanoin itseni mietittyä asiaa vuoden. En kyennyt hakemaan uutta työtä, koska olin edelleen loppu. Kun pysähdyin täysin, tajusin kuinka väsynyt olin. Olin sinnitellyt töissä 1,5 vuotta sairastumisen jälkeen. Totta kai oloni korjaantui paremmaksi, mutta ei riittävästi. Koin, etten ollut oman elämäni ohjaksissa. Elin jonkun muun elämää. Uupumus toi tämän näkyväksi aika raskaallakin tavalla. Tarvitsin tämän pysäytyksen, jotta ymmärsin, että näin en halua elää. Äitini kuoli lyhyen sairastamisen jälkeen, kun olin toipumassa uupumuksesta. Silloin viimeistään ymmärsin, että nyt on alettava elämään kuten haluan, sillä koskaan ei tiedä milloin elämä päättyy. Uupuminen toi näkyväksi sen, kuinka hukassa olin ollut itseltäni. En todellakaan tiennyt enää kuka olin ja mitä elämältä halusin.

Alkuun syytin työnantajaa tästä kaikesta. Olin todella vihainen kohtelustani. Kun annoin vihan tulla ulos, aloin huomata, että en voi syyttää työnantajaa kaikesta, myös minun on katsottava peiliin. Peiliin katsominen ei ole ollut kivaa, itse asiassa se on ollut kivuliasta ja häpeällistäkin. Käännyin 3 vuodeksi sisäänpäin. Aika tuntuu pitkältä, mutta minä tarvitsin tätä. Kieltämättä välillä on tullut tunne, että eikö kerrosten kuoriminen ikinä lopu. Kyllä se tietyllä lailla loppuu vaikka toisaalta ei kuitenkaan lopu. Olen halunnut ymmärtää itseäni todella syvältä ja siksi olen käynyt pohjamudissa ja prosessi on ollut pitkä.

Minua on ajanut koko elämäni riittämättömyyden tunne, siksi uuvuinkin. En ole koskaan riittänyt itselleni. En ole koskaan osannut tarpeeksi, muut ovat aina olleet parempia. Luovuin lapsena kaikista harrastuksistakin, koska koin, etten osaa riittävästi. Rakastin laulaa, tanssia, piirtää ja näytellä, mutta kaikki jäi, koska aina joku muu oli parempi. Olen kompensoitunut tätä kaikkea tekemällä asioita aina vimpan päälle ja siinä olenkin ollut tosi hyvä, mutta millä hinnalla. Oman terveyteni kustannuksella. Ei mitään järkeä, ymmärrän sen nyt. Riittämättömyyden takaa löytyy myös sisäistä turvattomuutta. Sisäinen turvani oli perustunut ulkopuolelta tuleviin asioihin johtuen lapsuudessani tapahtuvista asioista. Työstä oli tullut sisäisen turvan korvike. Kun sitten työ ei enää tuntunutkaan omalta ja sitä ei ollut, minulla ei ollut mitään. Sisäisen turvan vahvistaminen on ollut avain minun toipumiseeni. Uskallan vihdoin luottaa elämään.

Suorittaja ja täydellisyyden tavoittelija elää minussa edelleen. Eikä riittämättömyyden tunnekaan mihinkään ole täysin hävinnyt. Nyt olen kuitenkin tietoisempi tästä kaikesta. On helpompi käsitellä näitä eikä ikävät tunteet pääse niin helposti enää pudottamaan, koska sisäinen turvani on vahvistunut. En olisi pääsyt tähän vaiheeseen, jos en olisi uskaltanut kohdata tätä kaikkea ja jos en olisi hyväksynyt, että nyt minulle kävi näin. Olen saanut sen kokemuksen, että rikkinäisestä voi tulla ehjä. Se luo toivoa ja uskallusta päästää menneestä irti. Uupumisestakin voi toipua. Aikaa ja kärsivällisyyttä se vaatii. Ennen kaikkea armollisuutta itseään kohtaan.

 

”Rohkeutta kulkea omaa polkua & luottamusta sydämen ääneen”

Halauksin, Marjo